24.9.2017

Mitä Mozart joi?

Mitä Mozart joi? Mitä tarjosi Clara Schumann lettukesteissään? Mitä kantoi askeetti Gregoriuksen äiti pojalleen syötäväksi?
Tämä kirja vastaa moneen kysymykseen, joita et ehkä olisi tullut ilman sitä edes kysyneeksi. Musiikinhistorian tähtien ruokatavoista nimittäin.

Syötävät sävelet - vieraana säveltäjien pöydissä 
Susanna Välimäki
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Tämä olisi itse asiassa oikeasti ollut jo elokuun kuukauden keittokirja, mutta unohduin lueskelemaan sitä pidemmäksi aikaa. Tämä on nimittäin vallankin mainio opus kuuluisien säveltäjien ja soittajien suhteesta ruokaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan : Taiturilliset kokit, Herkuttelevat syömärit ja Askeettiset tankkaajat. Jokaiseen osioon riittää mielenkiintoisia anekdootteja ja tietysti myös kuvatun musiikin jättiläisen resepti - joko hänen omansa tai jotenkin muuten hänen ruokatottumuksiinsa liittyvä.

Siitä en sitten ole ihan varma, miten paljon tämä kirja palvelee varsinaisena keittokirjana. Kun herkuttelijat ovat vuosisadan tai parin takaa, eivät heidän herkkunsa välttämättä houkuttele nykyruokavaliota noudattavaa. Onneksi reseptejä on (pikkuisen) modernisoitu, joten ihan mahdotonta ei niiden käyttäminen liene. Voisin hyvinkin kuvitella musiikillisia iltamia vaikka Mozartin musiikin parissa, hänen lempijuomaansa siemaillen - ja vatsan täydennykseksi sitten vaikka Brahmsin gulassia. Samalla tavalla näyttivät suurin osa kuuluisuuksistakin lempiruokiaan tarjota, osana musiikkiteemalla vietettävää iltaa.

Susanna Välimäki mitä ilmeisimmin tuntee aiheensa ja osaa myös kirjoittaa siitä hauskasti ja mielenkiintoisesti. Kuvat tuovat lisäulottuvuutta sujuvaan tekstiin ja lukija oppii paitsi kuvatun henkilön ruokatottumuksista, myös hänen elämästään tai aikakauden oloista noin yleensä. Mielenkiintoista - eikä kirja kuitenkaan ole mikään järkäle. Paljon asiaa on saatu mahtumaan 140 sivuun.

Oman musiikkisalongin perustamista suunnitellessa Syötävät sävelet tarjoaa paljon viihdyttävää luettavaa. Ehdottoman suositeltava teos sekä musiikinharrastajalle että ruoasta kiinnostuneelle tai yleensä historiaan mielellään tutustuvalla. Aika monelle lukijalle siis.

p.s. Mozart muuten joi mantelimaitoa, muttei ihan nykyisen terveystrendin mukaisesti :-)

23.9.2017

Siemennäkkäri


Olin ihan unohtanut siemennäkkärit vähäksi aikaa. Onneksi Tupperi-kutsujen tarjottavia miettiessäni osui silmiini myös tämä addiktiota aiheuttava resepti. Nämä näkkärit ovat siitä ihania, ettei niiden päälle edes tarvitse välttämättä laittaa mitään. Toimivat siis hyvin myös koululaisen eväskekseinä.

Syksykin näyttää alkaneen ihan tosissaan. Syyshortensia peittää jo melkein kolmasosan pihasta ja sen alla asuvat puput pitävät nurmikkoa lyhyenä. Ensin citykaneja näkyi yksi, nyt niitä on kaksi, kohta... Kaipa ne pitää jossain vaiheessa pihalta karkottaa, mutta täydentäkööt nyt syksyistä pihakuvaa hetken aikaa. Isännän tosin kuulemma tekisi mieli kanipaistia...



Siemennäkkäri 

1dl auringonkukansiemeniä
1dl seesaminsiemeniä ja pellavansiemeniä sekoitettuna
hyppysellinen suolaa
runsas 0,5dl vehnäjauhoja
runsas 0,5dl ruisjauhoja
2rkl oliiviöljyä
2dl vettä

Sekoita ainekset keskenään. Anna turvota muutaman minuutin ajan. Levitä ohueksi kerrokseksi leivinpaperilla peitetylle uunipellille ja kuivata 150 asteisessa uunissa noin 30min. Pistä uuni pois päältä ja jätä sinne vielä noin 10min tai kauemmaksi aikaa, jollei tunnu hyvin kuivuneen On päiviä, jolloin aika ei tunnu riittävän, varsinkin näillä syksyn kosteilla keleillä. 

Ota pois uunista ja jäähdytä. Syö sellaisenaan tai tarjoile erilaisten päällysteiden kanssa. 

Inspiraatioresepti alunperin bongattu Suupaloja-kirjasta 


20.9.2017

Retroillaan ja pidetään Tupperi-kutsut


Kaikki varmaan muistavat äidin kaapeista ne tupperirasiat? Meilläkin niitä oli vino pino. Enkä minäkään ole ollut tuppereiden kutsulle kuuro. Omasta keittiöstäni löytyy sekä niitä tuttuja pakasterasioita että muutama muukin hyödyllinen juttu. Itse asiassa vannon vakaasti Tupperware-kulhojen nimeen, kun on kyse leipomisesta tai säilytyksestä.

Suru olikin suuri, kun onnistuin hajottamaan muutaman kulhon (ne eivät kai pitäneet tiskikoneesta, mutta kärsivät senkin 15 vuoden ajan melkein päivittäisessä käytössä). Paniikki meinasi iskeä, mutta onneksi osuin löytämään uuden myyjän. En nimittäin ollut sen paremmin ostanut kuin muutenkaan törmännyt tupperiin vuosikausiin.

Oli aika pitää Tupperikutsut!



Tuli tosi retro-olo, mutta hauskaahan tuo tietysti on. Minulla kun ei ollut mitään emäntätavoitteita (kippoja ja kappoja riittää), niin ei myöskään stressiä eikä paineita - sen paremmin minulla kuin toivottavasti ei vieraillakaan. Tarkoituksena oli vain koota kasaan mukavia ihmisiä kahvittelemaan.

Tarjoomuksia varoitettiin tekemästä liikaa - ei saa kuulemma aiheuttaa paineita seuraaville emännille. No, en minä mitään kovin suureellista olisi ehtinytkään. Suurempi homma oli saada huusholli sellaiseen kuntoon, että vieraat pääsevät edes eteisen kenkävuoren läpi olohuoneen puolelle kompastumatta matkalla legoihin, värikyniin jne...

Kakun sentään tekaisin. Kokeilin Kolibri-kakkua ja kyllä ainakin minä siitä pidin. Kakkuhan on aikalailla samanlainen kuin porkkanakakku, paitsi että siihen laitetaan ananasta ja banaania, eikä porkkanoita.

Kurkkasin reseptiä Hummingbird Bakeryn kirjasta, mutta vähän tietysti muokkaantui. Varsinkin, kun joku oli ehtinyt syömään suurimman osan banaaneista...

Hummingbird Cake 

2 banaania  muussattuna
1 prk ananasmurskaa (mehuineen)
300g sokeria
3 kananmunaa
3dl rypsiöljyä
1tl kanelia
300g jauhoja
1tl leivinjauhetta
1tl ruokasoodaa
1/2tl suolaa
1tl vaniljauutetta
pari kourallista saksanpähkinöitä rouhittuna

Kuorrutus:
250g Philadelphia-juustoa
600g tomusokeria
100g voita huoneenlämpöisenä

Sekoita muut kakun ainekset kuin ananas ja saksanpähkinät. Kun taikina on sileää, sekoita joukkoon vielä pähkinät ja ananasmurska.

Kaada kahteen 20cm (silikoni)vuokaan. Muistathan voidella ja jauhottaa hyvin, jos käytät muuta kuin silikonia. Paista 170 asteessa vajaat puoli tuntia, tai jos kypsennät yhdessä vuoassa niin tarkista paistoaikaa (tikku tulee pois puhtaana ja reunat näyttävät irtoavan vuoasta) 35min jälkeen.

Anna kakkujen jäähtyä.

Vatkaa kuorrutusainekset kuohkeaksi kuorrutukseksi ja levitä kakkupuoliskojen väliin ja päälle. Koristele haluamillasi marjoilla ja hedelmillä tai vaikka syötävillä kukilla. Minä tein tällä kertaa myös nougatinea saksanpähkinöistä ja kuivatusta banaanista päälle ripoteltavaksi.

19.9.2017

Menisitkö tuonne ravintolaan? (Arkistojen kätköistä)

Kun ulkona viilenee ja töissä painetaan lähinnä sopimusdokumentteja kirjoittaen, on kiva muistella paikkoja, jonne haluaa palata. Tämä ravintola ei ollut ulkoa päin kovinkaan kummoinen, mutta sisältä... Se tunnelma ja ennen kaikkea, se ruoka! 

15v-häämatka oli muutenkin (tietysti) ihana, mutta kyllä tämä ravintolailta kruunasi kaiken. 

Näyttää olevan edelleen toiminnassa, joten vinkkinä kaikille Barcelonaan suuntaaville :-) 


Arkistojen kätköistä: 17.9.2015 Menisitkö tuonne ravintolaan? Kannattaisi... 


Minä itse asiassa kieltäydyin jo kertaalleen kävelemästä kujaa pitkin. Sillä hetkellä siellä ei näkynyt yhtään ihmistä ja ovien edustat olivat täynnä roskapusseja eikä lopussa näkynyt enää edes katulamppuja... 

Isäntä oli kuitenkin tehnyt varauksen jo kuukausia aikaisemmin, joten kiersimme vähän vilkkaampia katuja toiselle puolelle ja vihdoin löysimme oven, jossa diskreetisti luki : Tast-ller 15 Loft. Osuvaa. Olimmehan 15v-hääpäivän kunniaksi viikonloppumatkalla Barcelonassa. 

Hyvä oli, että vähän nähtiin vaivaa. Pienellä lisäkävelyllä saimme nälän kasvamaan edessä olevan koitoksen mittakaavan mukaiseksi. Olisi myös ollut sääli jättää väliin yksi elämäni parhaista ravintolaelämyksistä. 

Tast-ller 15 Loft -ravintolaan pitää pöytä varata vähintään kolme kuukautta etukäteen. Kun ottaa huomioon, että koko ravintolassa on pöytiä vain 4-5, ymmärtää varausajan. Mekin saimme paikan aivan yksityisestä kulmasta alakerrassa. Loput asiakkaat istuivat pienellä parvella huoneiston keskellä olevan keittiön yläpuolella. Oli mahtavaa seurata annosten kokoamista samalla kun nautti herkkuja annoksen toisensa jälkeen.


Jo ovella tuli selväksi ravintolan tyyli. Chef oli itse avaamassa ovea, kätteli vieraat ja toivotti tervetulleeksi, vietti pienen hetken juttelemassa ja kyselemässä, mistä vieraat ovatkaan kotoisin. Sama rento jutustelu jatkui jokaisen ruokalajin kohdalla sisältäen houkuttelevan esittelyn lautasella olevista herkuista. 

Ruoan teemana ovat mielenkiintoiset, toisinaan jopa melkein oudot makuyhdistelmät, mutta aina lopputuloksena on tajunnan räjäyttävä elämys. Kampasimpukka kookosmajoneesin ja mangochutneyn kanssa oli mahtavaa, mutta mustekalan musteella värjätty aioli ehkä hieman turhan vahvaa. Siinä olikin sitten ainoa pieni särö makunystyröiden nautinnossa minun kohdallani koko aterian aikana. Se on aikamoinen saavutus näin pitkän kaavan kohdalla.

Seesamikastikkeella höystetyt cheddar-palat mansikoilla ja vahvoilla yrteillä oli upea yhdistelmä. Samoin ensimmäisenä varsinaisena ruokalajina tarjoiltu perinteinen valkopapuja ja turskaa. Aineksissa maistui myös tuoreus. Se ei olekaan mikään ihme, kun tietää chefin ostavan tuotteensa joka aamu Barcelonan La Boqueria -halleilta. 


Myös vaalea kala karamelisoidulla sipulilla vei kielen mennessään ja yhdistelmä pihviä ja "japanilaisia sieniä" oli uskomattoman onnistunut. 

Lopullisesti potin veivät kuitenkin jälkiruoat. Valikoima suklaaherkkuja - kiisseli, tryffeli ja mansikkajugurttipipetillä varustettu fondant olivat aivan mahtavia. Vadelmainen juustokakku ja -vaahto veivät kielen mennessään, mutta lopullisesti minut hurmasivat koeputki ja hammastahna. Ai että mitäs minä nyt höpisen? No, kuinkahan moni ravintola teettää itselleen karamellituubeja ja piilottaa nestemäisen jälkiruoan koeputkeen. Hauskoja yksityiskohtia, jotka vielä maistuivat mahtavan hyvältä. Itse asiassa tuubista löytynyt mehu myös toi kotikulmat kummasti mieleen. Se kun muistutti erehdyttävästi mummin mustaherukkamehua vähän jollain vahvistettuna.

Jos aterialle pitäisi päätellä jokin teema makuleikittelyn lisäksi, siksi voisi ehkä valikoitua "perinteisestä moderniin". Alun hanhenmaksa ja turskapavut veivät ajatukset klassisiin annoksiin, lopun tuubit ja pipetit jo miltei molekyylikeittiön liepeille. 

Viinit olivat paikallisia ja sopivat annoksiin.Varsinkin punaviini oli ihanan robustia, muttei kuitenkaan peittänyt ruoan aromeja. Alun Cava palveli niin alkudrinkkinä kuin jälkiruoan seuralaisena. Kala- ja äyriäisruokien kaverina ollut valkoinenkaan ei ollut hullumpaa. Minä en edes nähnyt etikettejä, kun viinit tarjoiltiin pyyheliinoihin käärittyinä. Isäntä sitten niitä vähän vilkuili ja nyökytteli. 

Jos siis suunnittelette matkaa Barcelonan suunnalle, varatkaa kipin kapin paikkanne Tast-ller 15 Loft illalliselle. Se kannattaa, eikä muuten syö matkabudjetistakaan kuin ihan kohtuullisen osan. Tänne mekin vielä palaamme, jos suinkin saamme itsemme Barcelonaan uudelleen vähän nopeammin kuin mitä tämän matkan suunnitteluun kului (22v... mutta se tarina sitten joskus myöhemmin - EDIT: löytyy täältä).


MUCHAS GRACIAS Tast-ller 15 Loft !

16.9.2017

Kissoja siellä ja kissoja täällä eli Väärän kissan päivä

Mistähän se johtuu, että asiat tulevat aina vastaan sarjoissa? Nytkin olen lukemassa Islannista (Islantilainen voittaa aina), lehdessä tuli vastaan islantilaista ruokaa ja lisäksi töissä valmistelen projektia, joka tullaan tekemään Reykjavikissa. Toinen viime aikojen teema on ollut kissa - varsinkin kirjoissa. Luin Osuuskumman Varjoisilta kujilta (pelkkiä kissatarinoita), viimeksi lukemaani fantasiakirjaan ilmestyivät ihmiskissat (ihmissusien lisäksi) ja Pasi Ilmari Jääskeläisenkin viimeisin romaani vilisi kissoja.


Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 
Luettavaksi ja blogattavaksi kustantajalta 

Kaarna kutsutaan kuolevan äitinsä luokse hoitokotiin. Perille päästyään hän huomaa olevansa myöhässä ja ryhtyy äitinsä kuolinvuoteen vierellä pohtimaan elämäänsä ja sen salaisuuksia. Juostessaan muistojen viitoittamaa polkua kaupungilla kilpaa kellon kanssa, hän huomaa asioiden ja ihmisten lopulta olevan jotain muuta kuin oli koko ikänsä uskonut - ja miksi ihmeessä koko kaupunki tuntuu olevan täynnä noita omituisia kissoja?

"Tik,tak, kiiruhda! Aika kuluu kaikilta!"

Aahh... tämä oli taas taattua Jääskeläistä. Kiemurtelevaa ja ärsyttävän vaivihkaa maagisen realismin puolelle keikahtavaa, miltei salapoliisitarinamaista kieputusta. Nautin tarinasta suunnattomasti. Se oli juuri sopivan arvaamaton ja kiemurteleva, pysyen kuitenkin tarpeeksi absurdin tällä puolen, jotta kirjaa voi lukea kertomuksena eikä unikuvauksena, vaikka tiesihän sen jo Shakespearekin:

"We are such stuff, as dreams are made on; and our little life is rounded with sleep..." (The Tempest)

Ihan kauheasti en Väärän kissan päivän tarinasta halua tässä edes kirjoittaa, sillä kirjan ensimmäisen lukukerran viehätys perustuu juuri arvaamattomuuteen. Se tuo riemastuksen hetkiä, kun tajuaa tulleensa (melkein) huijatuksi. Joitain asioita arvasin, joissain minua vietiin kuin pässiä narussa. Kirja myös kestänee toisenkin lukukerran, sillä uskon tarinan piilottelevan vielä montaa yksityiskohtaa ja linkkiä, joita en ensimmäisellä lukukerralla tullut huomanneeksi.

Jääskeläinen on taas parhaimmillaan ja löysin kirjaa lukiessani saman tunnelman ja viehätyksen kuin kohdallani saivat aikaan Lumikko ja yhdeksän muuta sekä Harjukaupungin salakäytävät, joista kumpaankin ihastuin täysin varauksettomasti (hehkutusta ja mutinaa täällä) Viimeisin romaani eli Sielut kulkevat sateessa aiheutti tuota mutinaa. Siihen en jotenkin oikein päässyt millään mukaan.

Väärän kissan päivä on samalla tavalla "leijuva" kuin kaksi ensimmäistä Jääskeläisen romaania, mutta samalla se on jotenkin kypsempi ja huolitellumpi. Tarinan kaaret lomittuvat juuri oikeissa kohdissa, lukija säpsähtää ja huomaa oivaltaneensa jotain.

Tämä kirja on maailmanluokan romaani, jonka soisi saavan huomiota laajemmaltikin. Olen aiemminkin verrannut Jääskeläistä Murakamiin - tämä romaani vain vahvisti mielikuvaani. Molemmat ovat suuria suosikkejani vuosien varrelta ja saavat minut samanlaiseen haltioituneeseen lukufiilikseen.

Arkistojen kätköistä: Kahvijuttuja

Tässä viime aikoina olen maistellut Slurp-kahveja ja mietiskellyt samalla kahvitottumuksiai. Ensimmäinen Slurp-kahvini oli Kaffa Roastery India Monsoon Malabar ja se toi samalla mieleeni viime vuoden visiitin heidän tiloihinsa. 

Minä keitän kahvini pressokeittimellä edelleen, mutta tulipahan tuolla kokeiltua muitakin konsteja. Aeropressi on mennyt jonnekin kaappiin piiloon, mutta kaipa sitä voisi taas kokeilla uudelleen. 


Toukokuu 2016 : Kahvinkeitto on taitolaji ja (melkein tiedettä)

Minun kahvinjuontini on aina ollut vähän satunnaista, mutta toki hyvän päälle jotain ymmärrän. Kun siis tarjoutui mahdollisuus päästä kokeilemaan Kaffa Roasteryn Helsinki School of Coffeenpikakurssia, niin olin heti valmis kuin partiolainen. 

Pari tuntia sujahtikin kuin siivillä mielenkiintoisen aiheen parissa (ja hyvässä seurassa - kiitos Kaffa Roastery ja Nelkytplusbloggaajat


Kaffa Roasteryn kahvit paahdetaan Punavuoressa kuvassa näkyvällä pienellä koneella. Kahvipavut tulevat agenttien kautta useimmiten pienillä tiloilla kasvatettuina. Luomu- tai Reilun Kaupan sertifikaattia ei yleensä ole, mutta usein tärkeämpää onkin tuntea toimitusketju kuin luottaa pienille tuottajille usein liian kalliisiin ja byrokraattisiin leimoihin. Ne ovat sinänsä hyvä juttu, mutta usein varsinkin pientuottajien ulottumattomissa.

Paahtimo on pieni ja tuotantomäärät tietysti sen mukaiset. Kahvi paahdetaan tilauksen mukaan, joten lopputulos on tuore ja herkullinen. Paahtaminen itsessään on pitkälti manuaalista hommaa, vaikka kone onkin käytössä ja lopputulos riippuu paahtajan ammattitaidosta. Se on kuulkaas tosi tarkkaa lämpötilan ja paahtoajan kanssa, siinä ei paljon muita juttuja mietiskellä.


Tarkkaa tuntuu kahvin keittäminen olevan noin muutenkin. Minusta ei taitaisi ammattibaristaksi ollakaan, sillä tällainen vanhemmiten vähän suurpiirteinen kahvinkeittäjä ei yleensä paljon sekunteja laske eikä grammoja mittaile.Silmät pyöreinä seurasin kouluttajamme tarkkuutta. Parikin grammaa ylimääräistä jauhettua kahvia lusikoitiin pois ja vesikin mitattiin grammoina.

Tiesin jo aiemmin, että kahvia voi tehdä todella monella eri tavalla, mutta itse tunsin lähinnä suodatinkahvin, pressopannun ja kapselikeittimen. Siispä olikin mielenkiintoista päästä katsomaan muitakin systeemeitä. 


Chemex oli näistiä metodeista kaunein. Sulavasti muotoiltu lasi kannu ja kahvin kukkanen, tekivät kahvin keitosta paitsi terapeuttista (siis sille joka sen osaa) myös esteettisesti miellyttävää. Eikä se kahvikaan ollut yhtään hullumpaa.

Itse asiassa se oli tosi hyvää. Minä en yleensä oikein saa juotua kahvia muuta kuin maidon kanssa, mutta nämä kaikki menivät alas oikein mielellään. Sen toki huomasin, että oma makuni viiraa aika vankasti sinne tummemman paahdon puolelle, mutta hyviä olivat nämä vaaleammatkin. 


Sifoni-kahvinkeitin vastasi osastosta: "Hullut tiedemiehet kahvinkeitossa". Olihan tuokin kaunista, mutta minä taitaisin stressata niin liekin tarkkailusta kuin räjähtämisvaarasta. Ei meillä tietysti mitään hätää ollut ja helposti poksahduksen saa vältettyä (metalliketju kunnolla pohjaan saakka!), mutta pientä jännitystä oli ilmassa havaittavissa.

Sifonlla saa myös näyttävän ohjelmanumeron kotipäivällisille. Vesi pohjalle, liekki päälle, vesti nousee ja kahvi laskee. Siinä riittää seurattavaa ja yleisö tuijottaa lumoutuneena. Siis meidänkin porukkamme oli hetken ihan hiljaa - sitä on vaikea kuvitella.  Lisäpointseja saa, jos lopussa vielä jäähdyttelee kahvia tarpeeksi korkealla kaatokaarella.

Jos kaapeissa olisi yhtään tilaa vielä yhdelle välineelle, niin tämä olisi ostoslistalla.

Viimeisenä vaan ei suinkaan vähäisimpänä pääsimme ihan itsekin testaamaan aeropressiä. Se on näistä metodeista ehkä nopein, vaikkei välttämättä yksinkertaisin.

Ideana on luoda putkeen paine, joka uuttaa kahvista vielä enemmän makua. Tarkkana saa olla tälläkin metodilla.

1) Laitan suodatinpaperi, kierrä kansi / pohja kiinni ja kostuta

2) Lisää 17g vähän suodatinkarkeutta hienompaa kahvia

3) Kaada vesi (250g - mielellään 95asteista) päälle ja sekoita

4) Pyöräytä mäntä kiinni runkoon ja anna uuttua 1min20s (laskettuna siitä, kun vettä alettiin kaataa)

5) Paina mäntä rauhallisesti alas ja nauti. Kaikkiaan pitäisi aikaa kulua 2min ja mäntä on tarpeeksi alhaalla, kun aeropress sihahtaa.

Hyvää tuli!

Saimme myös aeropressit kotiin kokeiltavaksi ja muutaman kerran olen sillä jo kahvia keitellytkin. Meillä juodaan usein vain kuppi kerrallaan, joten tuollaisen pienemmän määrän tekeminen sopii oikein hyvin.

Joka kerran kahvi on ollut herkullista, vaikka ihan rehellisesti täytyy myöntää, että grammat ja sekunnit ovat näistä kerroista olleet paikallaan ehkä yhdessä... Milloin olen unohtanut painaa sekuntimittaria, milloin vaa'an taaraus ei ole mennytkään läpi ja sitten olen ihmetellyt, miten ihmeessä yksi mitallinen kahvia voi äkkiä painaa yli 400g... No, silmäämääräisestikin tehtynä on kahvi tullut joka kerta juotua hyvällä halulla ja sitkeästi jatkan harjoittelua.


Koulutuksen lopuksi pääsimme vielä kaunistumaan... arvaatteko millä Kaffa Roasteryn erikoisuudella?

Tuota pitää vielä kokeilla jossain reseptissäkin (ja tyhjyyttään kumisevaa baarikaappia täydentää kahvidrinkkikokeiluja silmällä pitäen).

Kiitoset koulutuksesta, aeropressistä ja kahvista Kaffa Roasterylle. Oli tosi kivaa ja taas nousi minunkin kahviymmärrykseni ja keittotaitoni ihan uudelle tasolle. 

12.9.2017

On reseptejä, on hyviä reseptejä ja sitten on ikilemppareita


Näitä rullia meillä on syöty jo vuosia ja vuosia ja taas vuosia. Munakoisorullat vuohenjuustotäytteellä tomaattikastikkeessa.  Siitä ei ole enää mitään mielikuvaa, mistä ohje on aikoinaan minulle ilmestynyt. Ihan kuin olisin tehnyt näitä aina. Kyseessä lienee jonkinlainen klassikko jostain Italian suunnalta, mutta niin kuin kaikki klassikot se on elänyt aikojen kuluessa ja muistin rapistuessa.





Tässä niin kuin tehtiin tällä kertaa.


Meidän mamman munakoisorullat 

Otettiin kaksi isoa munakoisoa ja leikattiin pitkittäin suht' ohuiksi siivuiksi. Valkattiin kauneimmat ja leviteltiin uunipellille leivinpaperin päälle (kahteen peltiin). Ripoteltiin päälle vähän suolaa ja reilusti oliiviöljyä. (Loput munakoisosiivut laitettiin jääkaappiin huomista pastaa varten).

Pistettiin pellit uuniin 200 asteeseen, kunnes siivut olivat pehmeitä ja kypsän oloisia. Aika riippuu vähän siivujen paksuudesta, enkä tullut katsoneeksi kelloa, joten olkaa vain tarkkana.Ei siihen kauhean kauan mene.

Samalla tehtiin tomaattikastike sekoittamalla paseerattua tomaattia purkillinen, suolaa ripaus, pippuria, valkosipulinkynsi ja pieni nippu timjamia pihalta. Annettiin hiljalleen poreilla munakoisojen valmistumisen ajan.

Sekoitettiin vielä President - vuohen tuorejuustoa (se toinen osa paketista ) turkkilaisen jugurtin kanssa notkeaksi. Raastettiin joukkoon sitruunan kuoriraaste, lisättiin suolaa ja pippuria.

Kun munakoisosiivut olivat kypsän oloisia, kaadettiin tomaattikastike laakeaan piirakkavuokaan. Otettiin siivu, levitettiin päälle siivu palvikalkkunaa (tai siis leikattiin siitä sopivan kokoinen pala ja sitten laitettiin).

Lusikoitiin munakoisolle vielä juustotahnaa ja rullattiin. Tämä toistettiin, kunnes siivut loppuivat. Kun vuoka tuli liian pieneksi ja siivuja oli edelleen leikkuulaudalla, otettiin avuksi pieni uunivuoka. Tehtiin myös muutama rulla ihan pelkällä Philadelphia-tuorejuustolla ja kalkkunalla perheen vuohenjuustokammoista varten.

Lopuksi vielä raastettiin päälle parmesaania ja valutettiin hieman hunajaa ja nostettiin vuoka vielä kymmeneksi minuutiksi uuniin.

Nautittiin heti leivän ja vihreän tuoreen salaatin kera.

Niin, ja kasvisruoanhan tästä saisi yksinkertaisesti jättämällä kalkkunan pois, mutta minusta se on kyllä aika olennainen osa kokonaisuutta. Se tai sitten siivu kunnon keittokinkkua.

9.9.2017

Keskeneräisten limbo eli mitä luen syksyllä

Siis minähän olen ihan oikeasti opportunistinen lukija. Luen, mitä käsiin sattuu tai osun pyytämään arvostelukappaleena tai muuten vaan silmät nappaavat hyllystä (tai netistä e-muodossa). Minun lukusuunnitelmani on jokseenkin liikkuva maali, elävä dokumentti, lipsuva aikataulu jne.

Nyt kuitenkin olen ihan sekaisin. Minulla on kirjaimellisesti aloitettuna ja kesken tällä hetkellä e-kirjoja 6kpl, äänikirjoja 3kpl ja painettujakin 5kpl... Siis yhteensä 14 kirjaa, jotka olen päättänyt lukea, aloittanut ja sitten siirtynyt huolettomasti seuraavaan. Tilanne on vakava. Aion edelleen lukea nuo loppuun, mutta tällä hetkellä loppuu usko kesken jo itseltänikin.



Otetaan käyttöön vähän järeämmät aseet ja tehdään lukusuunnitelma (josta voi sitten lipsua sopivassa välissä, mutta se on tietysti ihan toinen tarina) 

Alla siis lista kirjoista, jotka olen aloittanut, aion lukea loppun ja yritän tehdä sen ennen kuin vuosi päättyy. Samalla kirjoitan, miksi haluan kirjan lukea - muistan sitten itsekin motivaation tueksi. 

Aloitetaan painetuista : 

1) Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin

Minulla on vaikeuksia Westön kanssa. Tiedän ihmisiä, joita pyörryttää ihastuksesta vain kirjailijaa ja hänen teoksiaan ajatellessaan. Minä olen lukenut Isän nimeen, enkä oikein tykännyt. 

Tämän haluan kuitenkin lukea loppuun. Tarina sinänsä vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta ja haluaisin ymmärtää, miksi toiset ovat kirjailijaan niin rakastuneet (paitsi siksi, että hän vaikuttaa varsin hurmaavalta ihmisenä Bloggariklubin haastattelun perusteella - ja soittaa myös kitaraa bändissä) 

Sitä paitsi, tämä on yhtenä #hyllynlämmittäjä- haasteessa.


2) Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

Jääskeläisen kirjat nyt vain yksinkertaisesti pitää lukea. Tämän osalta en ole ollenkaan huolissani. Sadan sivun jälkeen jo tiedän pitäväni kirjasta ja todennäköisesti tämä onkin pian jo luettuna.


3) Anthony Bourdain: Kitchen Confidential 

No Bourdain nyt on itsekeskeinen ja välillä vähän idiootti, mutta jollain tavalla kuitenkin charmikas.
Kirja on kaltaisensa.


4) Aikamatkaajan opas historiaan 

Tarinoita historiasta. Tietysti. Mielenkiintoisia välipaloja, mutta jotenkin välipalat ovat jääneet väliin viime aikoina. Pitää nostaa kirja enemmän esille olohuoneessa. Sopii vaikka aamupalalukemiseksi.

Hups, tulin samalla paljastaneeksi paheeni. Luen useimmiten aamiaisella. Yleensä lehtiä, mutta välillä sorrun kirjankin tuomiseen ruokapöytään.


5) L.M.Montgomery/ Sisko Ylimartimo : Alppipolku / L.M.Montgomeryn elämä ja teokset

Aloitin tätäkin lukemaan innolla ja sitten pompahdin muualle. Enkä edes tiedä miksi. Kirja vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta. Ensin on luettavana Montgomeryn itsensä kirjoittama elämäkerrallinen teksti ja sitten tutkijan näkemys rakastettusta tyttökirjailijasta.

Kyllä minä tämänkin tulen lukemaan, kunhan sopiva hetki osuu kohdalle.



Sitten äänikirjat: 


6) Tove Jansson: Vaarallinen juhannus 

Tätä kuunnellaan iltasatuna kuopuksen kanssa. Paha vain, että nukahdan yleensä ennen poikaa ja sitten minä olen perässä tarinassa.

Olen sentään kuunnellut tämän jo ennen, joten pysyn suurin piirtein kärryillä.

7) Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Anekdootteja Islantiin muuttaneen suomalaistytön elämästä. Nämä ovat ihan hauskoja. Kuuntelu kestää ehkä enemmän sopivien hetkien puutteen kuin kiinnostuksen vuoksi.

Koska kappaleet ovat aika itsenäisiä, sopii tämä lyhyille matkoille tai välipaloiksi. Ainoa huono puoli on, että matkakuume islantiin nousee taas ihan uusiin lukemiin.


8) Timo Sandbert: Mustamäki

Kieltolain aikaan sijoittuva dekkari on kontekstiltaan mielenkiintoinen ja ihan sujuvasti kirjoitettu. Jotenkin kuuntelu vain välillä töksähtelee, yleensä sen jälkeen, kun olen joutunut keskeyttämään edellisellä kerralla hyvin sujuneen session vähän töksähtäen.

Ehkä kyseessä onkin jokin psykologinen juttu. Pitää vaan päästä kynnyksen yli ja luottaa, että saa kuunneltua.


Ja vielä ekirjat 

9) Marcel Proust: Un amour de Swann 

Toinen osa Kadonnutta aikaa etsimässä - sarjasta on työn alla.  Sitä on ihana lukea - silloin kun on oikeasti hetki aikaa keskittyä. Mitä ilmeisimmin minulla ei ole noita hetkiä pahemmin viime aikoina ollut, kun olen jäänyt jumiin ensimmäisten sivujen jälkeen.


10) Yuval Noah Harari: Sapiens: Ihmisen lyhyt historia 

Mielenkiintoinen ja kohuttu popularisoitu tietokirja ihmisen historiasta.

Minä pidin jo ala-asteella tunnin esitelmän (tylsän) koulussa samasta aiheesta, joten se on kiinnostanut minua iät ja ajat. Kirjakin on kiinnostava, mutta... En itse asiassa tiedä, miksi tämä on edelleen kesken.


11) Sarah Lark : Valkoisen pilven maa 

Ostin tämän kesän alussa Elisa Kirjan alesta kevyeksi lomalukemiseksi. Historiallinen ja käsittääkseni vähän romanttinen romaani kertoo Uuteen Seelantiin paremman elämän ja aviomiehen perässä matkustavista nuorista naisista siirtomaa-ajan alkupuolilta.

No, loman kanssa nyt vähän kävi niin kuin kävi, joten ei tainnut löytyä tämänkään kanssa sopivaa tunnelmaa. Aloitin loman jälkeen, mutta sitten tuli muita kirjoja väliin... (kuten listasta voi todeta).


12) Ashley Weaver: Death Wears a Mask 

Jep, kevyttä hömppää puettuna dekkarimaiseen muotoon. Toinen osa aloittamastani sarjasta. Ihan kiva, ilman sen enempää. Sopivaa hetkeä odotellessa. Kyllä minä vielä jossain vaiheessa katson, miten Amory Amesin avioliitto hulttiomaisen hurmurin kanssa etenee ja millaista murhaa he tällä kertaa päätyvät selvittelemään.


13) John Cleese: Piti sanomani... 

No jaa. Tämä saattaa itse asiassa olla kirja, joka lopulta sitten jää lukematta.

Monty Pythonin kuuluisa koomikko ei oikeastaan ole kamalan hauska elämäkerrassaan. Lähinnä kyseessä on väkinäisesti brittiläistä "sanonpa tässä itseäni väheksyen hauskan jutun, mutta kaikkihan tietävät kuitenkin minun olevan homman pääjehu ja sankari" huumoria. Ei oikein iske.


14) Virpi Hämeen-Anttila: Koston kukat 

Lainasin kirjan HelMet Ellibsistä, mutta laina-aika ehti lukusuman aikana umpeutumaan ennen tarinan loppua. Nyt olen varauslistalla jossain sijalla 20 ja jotain.


Siinä. Aikamoinen lista vai mitä?

Todennäköisesti olen myös unohtanut jotain.

Niin, ja lisäksi on sitten muutama kirja, jotka ehdottomasti haluan lukea, ja jotka löytyvät jo lukupinosta. Kuten nyt vaikka:

Eka Kurniawan : Kauneus on kirous 
Ben Kalland: Vien sinut kotiin 
Alan Bradley: Kuolleet linnut eivät laula

Vielä kun löytäisi lukuaikaa jostain lisää. Olen nimittäin kaiken lisäksi jäänyt nyt siten Game of Thrones sarjakoukkuun. Näköjään piti aloittaa neljännestä kaudesta, niin ei tarvinnut niin pahasti toistoa jo luetuista kirjasarjan osista.

8.9.2017

Uusia aluevaltauksia

Lisää kuvateksti
Kirjat ja teatteri - siinä kaksi minulle tutuinta kulttuurinlajia, tuossa järjestyksessä. Itse asiassa ne ovat viime vuosina osoittautuneet aikalailla ainoiksi harrastamikseni kulttuurinlajeiksi.

Olen todella huono käymään taidenäyttelyissä. Käyntini voitaneen laskea viime vuosilta yhden käden sormilla. Musiikkia kuuntelen lähinnä silloin, kun pojat sitä soittavat testatessaan äidin musiikkituntemusta (suht huono - paitsi nuoruusvuosilta) tai tuottaessaan hälyä itse.

Nyt ollaan kuitenkin ihmeellisessä välitilassa. Kirjojen osalta pyörin jonkinlaisessa keskeneräisten limbossa. Aloitan uusia päivittäin, mutta harvemmassa pääsen loppuun. Toki flunssainen olokin on (tällä viikolla) vähän vähentänyt tekstiin keskittymisen kykyä.

Teatteriin en ehtinyt vuoden ensimmäisellä puoliskolla oikeastaan ollenkaan työkiireiden vuoksi. Lokakuussa sentään on tiedossa teatteri-ilta! Jee!

Ehkä takkuiluista johtuen, tai sitten jopa niistä huolimatta, yllätin sitten itseni päätymällä "ihan vapaaehtoisesti" ja lipusta maksaen konserttiin.

Eihän se tietenkään nyt ihan itsekseen tapahtunut vaan vanha kollega nappasi mukaansa.(Kiitos Jaana!) Illasta tuli ihan "leidi-olo". Ensin istuttiin Kämpin terassilla salaatilla ja siitä sitten pinkaistiin puiston toiselle puolelle Savoy-teatteriin kuuntelemaan gypsy-jazzia eli

Olli Soikkeli & Julien Labro Quartet:
Olli Soikkeli, kitara
Julien Labro, harmonikka
Tomi Kettunen, kitara
Ville Herrala, basso



Video on toki muualta ja erilaisella kokoonpanolla, mutta siitä saa hyvän käsityksen musiikin tyylistä.

Olli Soikkeli on nuori suomalainen kitaristi, joka tekee uraa New Yorkissa. Alun perin ranskalainen Julien Labro puolestaan on tunnettu säveltäjä ja esiintyjä samalta suunnalta. Heidän yhteistyönsä on aika tuore juttu, mutta on jo poikinut sekä levyn että nyt Suomen konserttikiertueen. Hauskaa on kuulemma ollut.

Hauskaa näytti olevan myös Savoyn lavalla. Minä etsin kaikesta aina tarinoita. Jazz musiikkityylinä taitaa minua puhutella juuri siksi, että siinä soittimet usein "puhuvat" keskenään ja soittajien interaktio on niin käsin kosketeltavaa. Savoyssakin  konsertti venyi ja mitä ilmeisimmin siksi, että soittajat innostuivat kommunikoimaan ja improvisoimaan enemmän kuin alkuperäisessä suunnitelmassa oli määritelty.

Mikäs siinä. Musiikki eli ja yleisö intoili mukana. Sekä Julien Labron että Olli Soikkelin sormien seuranta on suorastaan hypnoottista. Repertuaari oli vaihtelevaa ja saimme kuulla sekä klassikkoja (modernisoituina) että Julien Labron omia sävellyksiä, joista jotkut hipaisivat jo nykymusiikin rajoja.
Minä tykkäsin. Mielenkiinto säilyi koko ajan ja jopa tällainen maallikko sai esityksestä paljon irti. Tarinoita riitti.

Jos jäljellä olevista kiertueen esityksistä joku osuu lähelle, kannattaa mennä. Tiedossa on viihdyttävä ja mielenkiintoinen konserttihetki.

7.9.2017

Kissat varjoisilta kujilta

Meidän Asterix muutama vuosi sitten

Kissat ovat ihania. Ne ovat pehmeitä ja suloisia. Ne ovat viisaita ja juonikkaita. Niitä ei oikeasti voi kesyttää, mutta ne oppivat vaikka mitä. Ne asuvat ihmisten luona vain koska siltä tuntuu, ei meidän halustamme. Silti ne myös antavat kiintymyksensä ja tuntevat meidän tunteemma, lohduttavat tarvittaessa.

Kyllä, minä olen kissaihminen (vaikka pidän toki koiristakin). Kotonani asui vähintään yksi kissa yli kahdenkymmenen vuoden ajan. Talo tuntuu edelleen tyhjältä, vaikka rakkaan lemmikin poismenosta on kohta jo vuosi.

Minä siis mielelläni ja vähän haikeana katselen kissavideoita, kun vastaan osuu. Enkä tietenkään voinut olla tarttumatta Osuuskumman kokoelmaan kissatarinoita. Shimo Suntilan ja Christine Thorelin toimittama valikoima enemmän tai vähemmän vinksahtaneita kissatarinoita olikin piristävää luettavaa kissanikävään (ja muutenkin).

"Katso syvälle silmiini - teet tahtoni mukaan..."

toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel : Varjoisilta kujilta
Kustantajalta luettavaksi ja blogattavaksi 

Kuten yleensäkin, Osuuskumman kokoelmat ovat täynnään erilaisia näkökulmia ja asetelmia. Asioita katsotaan niin kissan kuin ihmisten silmin, eikä kumpikaan aina ole kovin imartelevassa valossa. Eniten taisin pitää tarinasta, jossa kissan henki jää asuttamaan kesähuvilaa perheen lähdettyä pois. (Artemis Kelosaari: Kissa, joka jäi)  Se oli jotenkin kovasti herttainen ja lohdullinen, olematta kuitenkaan yli-imelä.

Etsiviä ja noitia ja pahoilaisen kissoja sisältävä kertomus toi hauskasti mielleyhtymiä perinteisiin Kyöpelinvuoren tarinoihin. (Anu ja Eero Korpinen: Neiti Madiganin lemmikki) Se osui ajoituksellisestikin sopivasti, kun viime aikoina olen taas Kansallisteatteriin tulleen Mestari ja Margarita näytelmän myötä muistellut aihepiirin kuvioita. Odotan teatteri-iltaa kovasti.

Kissat tuntuvat sopivan etsivänrooliin muutenkin vallan mainiosti (Anni Nupponen: Valkoisen kissan kuolema) ja yleensäkin kissat ovat tarinoissa vahvoja ja pystyviä, varsinaisia sankareita (Jussi Katajala: Rottakuningas) tai sitten tosi pahiksia (Tarja Sipiläinen: Peto).

Kaikki tarinat olivat viihdyttävää luettavaa, vaikka tuossa mainitsinkin vain osan. Tuntuu siltä, että myös Osuuskumman kirjoittajat kunnioittavat tavallani kissan itsenäisyyttä ja kehräämisen voimaa. Kautta aikojen palvottu tai vihattu rakas lemmikki sopii (tietysti) ehdottoman hyvin kumman kiemuraisiin kertomuksin.

5.9.2017

Väriterapiaa ja etikkaa

Kauppojen hevi-osastoilla vastaan tulvii varsinainen värien sinfonia. Ei oikein tiedä, mihin katsoisi tai mitä kärryynsä valitsisi. Lopputuloksena ainakin minulla tulvii hetken päästä kärrykin ja sitten pähkäillään kotona reseptejä.

Viimeksi ihastuin lilaan kukkakaaliin ja sen kaveriksi oli ihan pakko ottaa vihreä romanesco-kukkakaali futuristisine suippotorneineen. Kotona sitten vastassa oli nyrpistelijä jos toinenkin. Meillä kun ei kukkakaali oikein uppoa kuin äitiin. Piti siis tehdä jotain ihan erilaista.



KRuoka-lehdestä sitten bongasin jännän pikkelsilisukkeen ja purkkiin päätyi ihana syksyinen väripläjäys, joka vielä maistuu hyvältä. Ihan mahtava lisuke hamppareille, pihveille, kalalle, salaattiin, leivälle... oikeastaan ihan minne vaan, johon voi kuvitella jotain etikkaista laittavansa.

Reseptissä tosin oli aika paljon sokeria ja maku sen mukainen. Seuraavalla kerralla taidan laittaa vain puolet ja toivoa vähän terävämpää makua, mutta minä nyt valitsen coctailkurkuistakin ne kaikkein ärtsyimmät.

"Esittelypurkkiin" päätyivät kukinnot. Toiseen silppusin varret ja lisäsin vielä chiliä... vaihtelua ja lisää voimaa. Kelpasivat nyrpistelijöillekin.

Kukkakaali ja sen liemi 

pari pientä, eri väristä kukkakaalia
4 valkosipulinkynttä
isot kouralliset lehtipersiljaa hienonnettuna (varsista tulee kivasti makua silputtuna, muttei tartu kukkakaalinpaloihin liikaa... )

liemi:
3 dl vettä
1dl valkoviinietikkaa
1dl väkiviinaetikkaa
1dl sokeria (tai vähemmän)
1/2tl suolaa
ripaus mustapippuria

Irrota kukkakaalista nuput. Voit leikata ne halutessasi vielä pienemmiksi. Kuori ja hienonna valkosipulnkynnet. Sekoita valkosipuli ja persilja kukkakaalin joukkoon ja asettele lasipurkkiin.

Mittaa liemen ainekset kattilaan ja kiehauta. Ohjeen mukaan käskettiin jäähdyttämään ja kaatamaan sitten purkkiin, mutta minä halusin vähän kauemmin säilyvää, joten kaadoin kuumana. Anna tekeytyä jääkaapissa ainakin pari tuntia ennen tarjoamista.

Pitää vielä kokeilla tuon jäähdytetyn liemenkin kanssa, mutta pidin siitä, miten tässä kukkakaali pehmeni hiukan, mutta kuitenkin säilyi rapsakkana.

4.9.2017

Elokuun luetut : ihailua ja mutinoita

Tänä vuonna pääsivät syksy ja syyskuu yllättämään vielä normaalia enemmän.  Nyt jo käytiin ostamassa hanskoja ja pipoja, vaikka oma mieleni on jäänyt jonnekin juhannuksen tienoille. Uskottava se on. Nilkat palelevat ilman sukkia.

Ihania kirjoja

Lukukuukautena elokuu oli kirjojen määrässä huikeita kesäkuuta ja heinäkuuta pienempi, mutta laadussa ei jääty jälkeen yhtään. Siitä pitää huolen jo pelkästään yksi luettu kirja eli Anni Kytömäen Kivitasku. Ihastuin. Eikä minua yhtään harmittanut lukea myöskään Jatkuu! -kokoelmaa. Fanifiktio on varsin viihdyttävä ja ajatuksia herättävä formaatti.

Pientä pohdintaa vaati myös Jukka Laajarinteen Muumit ja olemisen arvoitus. Filosofia äänikirjana ei ollut ehkä paras mahdollinen idea.

Kivaa oli myös Toton kanssa jatkunut tapa äänikirjoista iltasatukirjoina. Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin talo päätyi peräti Toton arviovideolle ja Tove Janssonin Näkymätön lapsi kuunneltiin huolella sekin. Kaikkiaan elokuun aikana tuli kuunneltua neljä äänikirjaa, mikä ei ole yhtään hullummin.

Yksi viihdefantasiakin kuukauteen mahtuu - tietysti. Magic-sarja jatkui Magic Breaks osalla. Yhtä viihdyttävä kuin edellisetkin.

Pahalla päällä ? 

Siitä elokuu oli vähän erilainen kuukausi, että taisin olla erityisen kriittisellä tuulella. Kuukauden 10 luettuun kirjaan mahtuu peräti neljä, joista mutisin. Eri syistä tosin.
- Tähtien sodasta (tai oikeammin yhdestä mahdollisesti tapahtuneesta suhteesta) juoruilu (Carrie Fisher: The Princess Diarist)ei oikein sytyttänyt,
- trilleri ei pelottanut (S.L.Tremayne: Jääkaksoset),
- sinkkuelämästä kertova romaani sai lähinnä säälimään nuorta sukupolvea (Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä) ja
- monen kehuma kirja ja yksi syksyn kirjatapauksista (Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa) ei oikein koskettanut.

Tiedä sitten, oliko vika lukijassa vai kirjoissa...


Noin muuten... ? 

Muuten elokuussa juhlittiin esikoisen rippijuhlia, pidettiin kesän toinen (joillakin jo kolmas) lukumaraton, pohdittiin tv-sarjoja ja testattiin kahvin kestotilauspalvelua. Aktiivinen kuukausi siis, vaikka puolet oli lomaa.

3.9.2017

Isäntä kokkaa: Syksy alkaa, gnocchiaika!


Syyskuu alkoi, eli on virallisesti syksy. Ikkunasta ulos katsoessa ei näy aurinkoa, mutta onneksi ei sentään ole ihan kamalan kylmä.

Syksy tarkoittaa myös muutosta perheen ruokapöydässä. Kauppaan ei pidä mennä nälkäisenä, sillä mukaan tarttuu vaikka mitä herkkuja. Nytkin poimin kärryyn eri värisiä kukkakaaleja, tomaatteja, punajuuria, kaalia, omenoita, paprikoita... Ihanaa! Lähikaupasta löytyisi vielä hunajanauriita, mutta en tiedä mahtuuko vatsoihin enää enempää.



Vuodenajan vaihtumisen kunniaksi isäntä teki myös ensimmäisen satsin gnoccheja. Pilvenpehmeitä perunapastapalleroita toivotaan meillä säännöllisen epäsäännöllisesti. Niissä on aika lailla työtä, mutta lopputulos palkitsee vaivan. Silloin kun ne onnistuvat.

Kuka on joskus maistanut gnoccheja, jotka muistuttavat enemmän sitkeää purukumia kuin pumpulia? Niin käy helposti. Onneksi on pari kikkaa ja yksi työväline, joita hyödyntämällä gnocchien työläyskin tuntuu yht'äkkiä paljon pienemmältä pahalta.

1) Perunalumipuristin. Gnoccheja varten valitaan tietysti vähän jauhoisempia perunoita, mutta erityisen tärkeää on saada kosteus pois keitetyistä perunoista sekä välttää massan painelua kiinteäksi. Perunalumipuristimella vältät nuijimisen ja lopputuloksena on höhhö ja kevyt muusi.

2) Keitetyt perunat höyryämään hetkeksi. Ole kärsivällinen ja anna perunoiden höyrytä muutama minuutti. Vähemmän kosteutta, muistathan.

3) Älä liioittele jauhoilla. Monet ohjeet neuvovat laittamaan jauhoja noin puolet perunoiden painosta. Isännän mukaan parhaaseen lopputulokseen pääsee vähemmällä.

4) Älä vaivaa. Gnoccheissa ei tarvita sitkoa eikä kiinteää taikinaa. Sekoita nopeasti taikina käsiteltävään muotoon ja muotoile käsin kevyellä otteella. Mitä vähemmän puristat ilmaa pois, sitä pehmeämmät gnocchit.

Syysgnocchit

10 isoa jauhoista perunaa
vajaa puolet määrästä jauhoja
suolaa (maistele sekoitusvaiheessa)
2 kananmunaa

Kun olet perunat keittänyt, valuttanut ja antanyt höyryn hetken haihtua, kuori ne ja purista perunalumipuristimen läpi. Lisää kananmunat ja jauhot sekä tietysti suola (ja muut mausteet, jos mieli tekee. Tähän käy melkein mikä vaan).

Sekoita taikina nopeasti ja leivo pitkiksi, vähän sormea paksummiksi pötköiksi. Leikkaa pötköt paloiksi. Jos haluat, voit haarukalla vielä painaen pyöräyttää mallia pyöreämmäksi. Meillä isäntä kärsi sen varran pahasta flunssasta, että puhti loppui leikkaamiseen.

Anna seistä hetken aikaa ja laita runsaasti vettä kiehumaan (tai jotain lientä). Muista taas suola. Kypsennä gnocchit erissä kevyesti kiehuvassa vedessä. Ne ovat kypsiä, kun nousevat pintaan. Nosta keittiöpyyhkeiden päälle ja anna veden taas höyrystyä.

Periaatteessa gnocchit ovat tuossa vaiheessa jo syötäviä, mutta parasta on kuitenkin, kun ne kevyesti ruskistaa salvianlehdillä maustetussa voissa pannulla. Lopuksi sitten vielä reilusti parmesaania päälle.

Gnocchit maistuvat salaatin kera, mutta eilen pistettiin kaveriksi yrteissä marinoitua ja pannulla kypsennettyä ankanfileetä ja uunissa haudutettuja punajuuria. Nam! Syyskausi on virallisesti avattu.

2.9.2017

Kivitasku

Mitähän tästä oikein osaisi kirjoittaa? Rimakauhu iskee, kun yrittää kuvata lukukokemustaan kirjasta, jonka kirjoittaja suvereenisti pyörittää tekstiä ja tarinaa niin, että lukijan on pakko antautua vain keinumaan kielen laineilla ja elämään läpi aikojen ja kohtaloiden.

Kirja on aivan mahtava. Piste.


Tuohon kai pitäisi kirjoittaminen lopettaa, mutta enhän minä osaa.

Sukupolvien läpi polveileva tarina on omiaan niille, jotka odottavat kirjan vievän mukanaan vaellukselle ajasta ja elämästä toiseen. Välillä yksi sana tai ohimennen lausuttu nimi loksauttaa paloja paikoilleen. Silti kirja yllättää lopussakin. Se jättää miettimään, miksi omat olettamukset kuitenkin olivat jotenkin jotain muuta.

Helena haluaa lähteä tutkimusmatkalle, mutta päätyy jonnekin muualle. Veka painii sairauden kanssa ja pakenee isoäidin mökkiin. Sergei seisoo teloituskomppanian edessä, mutta kulkee kuitenkin pitkän matkan Suomen saloille. Suomessa louhitaan kiveä, josta silmät tarkkailevat toisesta maailmasta. Kaikki liittyy kaikkeen ja lopussa lukijakin ymmärtää. Tärkeää on matka.

Tähän kirjaan voi upota ja se olikin ihanteellinen lukumaratonin luettava. Pienissä pätkissä osa viehätyksestä saattaa kadota ja tarinoiden kudelma jäädä reikäiseksi. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, ja jollei tämä päädy edes jonnekin palkittavaksi niin huonosti menee Suomen kirjallisuuspiireissä.

Minä luin tämän nimenomaan tarinana ihmisistä, mutta kirjan on rikas myös viitteissään paikkoihin ja tapahtumiin. Kulttuuri kukoistaa-blogin Arja innostui googlailemaan ja lähti "vaellukselle" tutkimaan kirjan viitteitä tarkemminkin. Mielenkiintoista. Ehkä pitäisi itsekin avartaa horisonttia pois fiktion maailmasta ja siirtyä todellisuuteen. Kirja varmasti kestäisi toisenkin lukukerran.  

Ketään ei liene yllättynyt siitä, että Kivitaskua on luettu monessa muussakin blogissa. "Tapauksen" tunnistaa siitä, että ylistys ei ole tylsän yksimielistä. Liian yksiääninen reaktio kertoo useimmiten tylsästä kirjasta, jonka vaikutus katoaa nopeasti. Kivitasku on omanlaisensa ja Kytömäellä oma äänensä. Minä kuuntelen mielelläni, toiset etsivät muunlaista musiikkia.

Tässä linkkejä muiden ajatuksiin:
Kirsin kirjanurkka
Kulttuuri kukoistaa 
Tekstiluola 
Jokken kirjanurkka

30.8.2017

Kun tv-sarja on kirjaa parempi, muttei sekään kovinkaan kummoinen

Jos kirja on mahtavan hyvä, on siitä tehty dramatisointi yleensä mitäänsanomaton, jollei peräti huono, tai ainakaan se ei kirjaa rakastavan lukijan mielestä tee oikeutta alkuperäisteokselle. Poikkeuksia tietysti on ja niistä kai ihana Ylpeys ja ennakkoluulo tulee kaikille ensimmäisenä mieleen. Sitten on sellaisia kirjoja, jotka jostain syystä eivät saa koukkuun tai ainakin väsyttävät lukiessa, mutta ovat täysin omiaan tv-sarjoiksi.


Game of Thrones väsytti minut ensimmäisen ja toisen kirjan jälkeen. Ymmärrän kyllä kirjasarjan vetovoiman, mutta minä ryydyin päättymättömään ja kaareltaan hyppelehtivään tarinaan. Sitä en ihmettele, että tv-sarja on niin suuresti suosittu. Juurikin tuollainen pätkiä sisältävä juoni seksiä, taisteluja ja raastavaa draamaa on todellista sarja-ainesta. Tosin pitää tv-sarjan kohdalla todeta, etten vieläkään ole varsinaisesti sitä edes katsonut.



Ehkä vielä ehdin. Meille nimittäin tuli HBO Nordics ja vieläpä peräti alunperin pelkästään tuon sarjan vuoksi. Esikoinen sitä älläsi, kun "kun kerran kaikki kaveritkin" ja äiti totesi fantasiasarjan kuulostavan teiniä kiinnostavalta jutulta. Isäntä sitten valaisi sarjan sisältävän vähän roisimpiakin seksikohtauksia ja kuulemma jatkuvalla syötöllä, mutta siinä kohtaa oli jo myöhäistä. HBO oli tullut taloon ja tunnukset teinin tiedossa.

No, kaipa sitä voisi pahempaakin ruudultaan katsoa ja onneksi keskimmäinen Kirppu ei ensimmäisen jakson jälkeen pahemmin sarjasta innostunut. (Eipä realismiin kallellaan oleva poika ole muutenkaan fantasiasta perustanut... Harry Potterista lukenut kai ensimmäisen sivun tai kaksi.)


Ei minun kyllä tuosta pitänyt... 

Game of Thrones ei nyt kuitenkaan ole tämän postauksen aihe (olen edelleenkin nähnyt ehkä max. puolikkaan jakson verran). Siitä kirjoittakoot tuntijat. Lähinnä rupesin ihmettelemään sarjaa The Magicians. Olen lukenut Grossmanin alkuperäisestä kirjasarjasta ensimmäisen osan, josta en todellakaan pitänyt. Olin jo tuominnut koko tv-sarjankin sen perusteella ja todennut koko jutun olevan pelkkä amerikkalainen teinisekoilu- ja angstipläjäys.



Sitten näin sarjan olevan HBOlla tarjolla ja päätin katsoa sen.

Ihan oikein olin arvioinut. Teinisekoilu- ja angstipläjäys tuo on ihan täysillä, mutta jotenkin kivalla tavalla kirjasta siistitympi versio. Ilmeisesti amerikkalaiselle yleisölle ei voi tv:ssä näyttää ihan niin suoraan huumehörhöilyä tai väittää nuorten tekevän vain "sitä", joten sarja tasapainottelee vihjailujen ja suoremman toiminnan välillä ja itse tarina saa enemmän tilaa.



Ei juoni tosin silti ole kovinkaan kummoinen. Samalla tavalla juoni pätkii, hyppelehtii ja henkilöhahmot poukkoilevat kuin kirjassakin. Yllättäen tuo kuitenkin häiritsee paljon vähemmän ruudulla.

Olen siis seurannut vähän isompien oppilaiden kamppailua taikuusopintojen parissa, sekä pääsykokeissa tai muuten koulusta reputtaneiden kamppailua saman asian ympärillä koulun taikapiirin ulkopuolella. Taikuus osoittautuu jonkinlaiseksi riippuvuutta aiheuttavaksi "huumeeksi", joka saa tekemään mitä hullumpia asioita. Lisäksi tarinaan kuuluu tietysti toisesta maailmasta tulevat superpahis, joka mitä ilmeisimmin on linkissä sankarin lapsuuden lempparifantasiasarjaan.

Klassisia aineksia siis roppakaupalla. Se täytyy sarjan hyväksi myöntää, että toteutus on jännällä tavalla jotenkin normista poikkeava, sellainen viipyilevä ja vähän leväperäinen. Tunnelma muistuttaa jäistä Narniaa ja ovathan vähän vanhemmatkin teinit toisaalta aika hellyttäviä.


Mitä tästä opimme vai opimmeko jotain ? 

Jaa, pitäisikö tästä vielä oppiakin ? No, pari huomiota.

1) Huono kirja on huono kirja ja jättää lukijansa lopussa vähän pahalle tuulelle.

2) Yllättäen huonosta kirjasta tehty keskinkertainen tv-sarja voi olla tarpeeksi koukuttava, että sitä seuraa ainakin ensimmäisen kauden loppuun - ja ehkä vielä toisenkin. Aikaa urakkaan voi kulua jonkun verran, mutta onneksi HBOn osalta ei ole lähetysajoista riippuvainen.

Samalla voi vähän nauraa itselleen.

29.8.2017

Onnelin ja Annelin talo - Toto kommentoi

Olemme Toton kanssa kuunnelleet äänikirjoja iltasaduiksi. Osittain, koska niiden myötä poika tuntuu saavan paremmin unenpäästä kiinni kuin äidin lukiessa. Ei tarvitse ihan niin usein tutkia kuvia luettavasta kirjasta, tai kuunnella äidin köhimistä. Minulla nimittäin on krooninen yskä, joka yleensä iskee puuskana päälle kesken lukemisen, tietysti.

Äänikirjat ovat kuitenkin oiva vaihtoehto ja valikoimaakin riittää ihan mukavasti. Olemme lukeneet jo useampia, mutta jo kauan sitten lupaamani video Toton kommenteista on viivästynyt ja viivästynyt. Nyt viimein istuttiin pihalla (kunhan nuorimies ehti touhuiltaan paikalle) ja annettiin kännykän kameran surrata. (Pätkintä ja huonot leikkaukset äidin vika...)

Äiti kyseli ja Toto vastaili.

Olkaapa hyvät - Toto 6v : Onnelin ja Annelin talo, kun Toto kommentoi.



Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo 
Oma ostos Elisa Kirjasta 
Äänikirjan lukijana Annu Valonen 


Hyvin tuntui kirja kelpaavan. Tarina itsekseen asuvista pienistä tytöistä viehätti poikaa mekoista ja nukeista huolimatta. Luettaessa kävi ilmi, että ajatus omasta talosta ei kuulostanut yhtään hullummalta. Voihan sen sitten sisustaa omaan makuunsa.

Ei aina tarvitse olla jännitystä ja räiskintää. Selvästi kirjasta jäi mieleenkin jotain ihan muuta kuin rosvon käynti naapurissa.

Äitiäkin viehätti tyttöjen vapaus, vaikka heidät tosiaan kuvattiin erittäin "tyttömäisiksi". Itsekin olisin lapsena halunnut vähän toisenlaiselta kuulostavan talon, mutta oman kuitenkin.

P.s. vastauksia ei ollut treenattu eikä saneltu, vaikka kerroinkin kysymykset etukäteen.